Vuosi toisensa jälkeen saan kokea sen saman paskan. Saman riittämättömyyden, saman huonommuuden. Ihan kuin se muu elämä olisi oikeasti jotain väliaikaista näytöstä. Sellaista, että joku vain päättää laittaa naamion kasvojeni eteen ja sitten olen maailman onnellisin ja aikuinen ja osaava ja aikaansaava. Mutta oikeasti kaikki on vain huijausta. Ja pahinta on, että minä menen siihen halpaan.
Päivän kohokohta on aamukahvi. Kun on hetken aikaa se tunne, että kaikki on hyvin, elämällä merkitys jne jne. Sekin on vain semmoinen väliaikainen pikku huijaus.
Surullisinta on ehkä se, että keväältä odotin eniten opiskelijabileitä ja tupareita. Ja yhtäkkiä kaikki on peruttu ja elämä on tyhjää. Ja tyhjyys vain jatkuu läpi kesän, kun hyvällä menestyksellä suoritetut oppinot ovat vähän niin kuin yhtä tyhjän kanssa. Kun ei osaa olla edes helvetinmoinen perseennuolija, niin joutuu siihen pisteeseen, ettei oma työpanos kelpaa minnekään. Elämä on niin epäreilua.
Viikonpäivät menettävät merkityksensä ja pelottaa.
Kiiltomato
maanantai 23. maaliskuuta 2020
lauantai 17. elokuuta 2019
kiire elää
Elämä hellii.
Elämä ei ole aikoihin ollut selviytymiskamppailua.
Minulla on aivan mahdottoman ihania ihmisiä elämässäni. Olen kaikista tavattoman kiitollinen.
Olen ollut aivan mahtavassa kesätyöpaikassa, vaikka aamuherätykset ovat olleet täyttä helvettiä ja töiden jälkeen haisen paskalta.
Odotan koulunalkua ja opiskelijarientoja ja syysiltoja.
Jännittää, miltä tämä syksy tulee tuntumaan.
torstai 14. maaliskuuta 2019
Maaliskuuhetki
Elämä vain kiitää ja kiitää.
Täytyy sanoa, että olen onnellinen. Rakastan opiskelijaelämää ja rakastan elämää täällä kotikulmilla. Kotikoti vain pikku ajomatkan päässä. Koti lempeä ja hyvä.
Olen onnellinen, kun elämä ei ole yhtä nälkiintymissumua.
Onnea on myös innostava opiskelumotivaatio ja tämä insinööri-identiteetin vahvistuminen pikku hiljaa.
keskiviikko 12. joulukuuta 2018
Tätä vain
sunnuntai 19. elokuuta 2018
umpikujassa
Mulla alkoi viime torstaina loma ja puissa on keltaisia lehtiä. Illat pimenevät eikä syksy pelota. (Saa vain syyn syöksyä siihen melankoliaan ja kadota pimeyteen.) Mulla on opiskelupaikka, oma koti, joka tuntuu omalta kodilta, ja varma työpaikka, jos rahapula iskee. Aion pitää tuparit.
Ja miten elämä meneekin sitten aivan ylösalaisin, kun on niin kadoksissa itsensä kanssa. Kun ei ole suuntaa ja sisällä pelkkää tyhjyyttä, pelkää vain maailmaa ja itseään.
-
Kaipaan niin kovasti rauhaa.
Ja miten elämä meneekin sitten aivan ylösalaisin, kun on niin kadoksissa itsensä kanssa. Kun ei ole suuntaa ja sisällä pelkkää tyhjyyttä, pelkää vain maailmaa ja itseään.
-
Kaipaan niin kovasti rauhaa.
perjantai 3. elokuuta 2018
Onneks kaikki on ohimenevää / muistetaan se ni kyllä tästä selvitään
En tiedä valunko hetkien ohi vai olenko vain niin vahvasti niissä kiinni. En saa päivistä tai viikoista otetta enkä tiedä, pitäisikö saadakaan.
Mieli on tyhjä enkä tiedä, mitä ajattelen tai mistä nautin. Olen kuplassa ilman mitään aistiärsykkeitä, tunteeton ja ilmeetön. Käyn vain loputonta taistelua kaikkea vastaan ja oikeasti en taistele mitään vastaan.
Olen vain täynnä pelkoa. Pelkään aivan kaikkea ja pahinta on pelätä eniten itseään.
Tässä hetkessä kaikki on kuitenkin hyvin.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2018
Toivotonta oottaa et levoton sietää rauhaa
tiistai 3. heinäkuuta 2018
heinäkuumaailma
Sadepäivä.
Elämä on alkuja ja loppuja. Jokainen päivä jonkinmoinen seikkailu. Olen elänyt kesää. Elänyt.
Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Kaipaan myös niitä jatkuvia ja pysyviä ihmissuhteita. Kaikkialla vain niin hektistä. Kaikilla oma elämä. Toisinaan tunnen musertuvani oman yksinäisyyteni alle, vaikka se onkin vain harhakuvitelmaa.
Viharakastan mäkkityötä. Selkä rikki, kynnet melkein irti ja jalat kipeinä mutta asiakaspalvelu kehittää ja työkaverit niin rakastettava tehojoukko.
Pori on pian taakse jäänyt luku elämässäni ja tulevaa en tässä hetkessä osaa ajatella mutta tunne on luottavainen. Mahdollinen kodittomuus hirvittää ja asunnonhaku niin niin raastavaa.
Onni on onneksi jokaisessa päivässä.
tiistai 17. huhtikuuta 2018
voidaan lipsahtaa yhdessä
lauantai 7. huhtikuuta 2018
mitäänsanomatonta
Minä olen uponnut jonnekin syvään ja pimeään mutta silti pidän kiinni reunasta ja tästä elämästä. Minä olen kuin tuhanneksi palaseksi hajonnut – jokainen palanen etsii omaa kohtaansa, omaa onneaan mistään niitä löytämättä. Palaset ovat vain irrallisia hätääntyneitä raukkoja ilman kotia ilman mitään tyhjyydessä tyhjyydessä
-
Kerta toisensa jälkeen päädyn umpikujaan ja hakkaamaan päätäni seinään – tietämättömänä siitä, kuka olen kuka olen?
Näen itsessäni liikaa sellaista, mitä en tahdo olla, millainen en ole, en. Tuntuu riittämättömältä, tuntuu etten sovi tähän maailmaan, tuntuu väärältä. En osaa elää, en vain osaa.
-
Minun piti tänä vuonna löytää itseni mutta tuntuu kuin olisin kadottanut ne vähäisetkin rippeet siitä, jonka mielsin minuksi
en oikeasti enää tiedä, mikä on tämän blogiraukan olemassaolon tarkoitus (mutta silti tämä tuntuu yllättävän minulta)
-
Kerta toisensa jälkeen päädyn umpikujaan ja hakkaamaan päätäni seinään – tietämättömänä siitä, kuka olen kuka olen?
Näen itsessäni liikaa sellaista, mitä en tahdo olla, millainen en ole, en. Tuntuu riittämättömältä, tuntuu etten sovi tähän maailmaan, tuntuu väärältä. En osaa elää, en vain osaa.
-
Minun piti tänä vuonna löytää itseni mutta tuntuu kuin olisin kadottanut ne vähäisetkin rippeet siitä, jonka mielsin minuksi
en oikeasti enää tiedä, mikä on tämän blogiraukan olemassaolon tarkoitus (mutta silti tämä tuntuu yllättävän minulta)
tiistai 6. helmikuuta 2018
Sunnuntaimelankoliaa ja maanantaitoivoa.
Syksyisiä aamupalakuvia silloin, kun vielä pystyin syömään aamupalaa.
Viiden päivän kouluviikko ihan oikeasti väsyttää. Tuli pieniä vanhoja ajatusmörköjä, joita vastaan nyt kamppailen. Mutta minä selviän.
Arkipäivissä on kuitenkin sitä ihanaa turvaa, sisäistä hymyä, elämän ihmettelyä. Yritän epätoivoisesti kirjoittaa oikeanlaisia raportteja ja ymmärtää fysiikkaa. Ryhdistäydyin ruoanlaitossa.
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
pehmeyttä
Vuosi 2018 on ollut heti alkuun kuin hyvä vanha ystävä. Se tuli luokseni juuri niin kuin sen pitikin: skumppaa limumukista, välähdys Espoon taivaasta täynnä pauketta ja välkettä ja takaisin todellisuuteen. En itkenyt yksin kotona.
Viime vuonna löysin elämän, vuosi 2018 voisi olla itsensä löytämisen vuosi. Olen yrittänyt olla armollinen itselleni. Niin kuin: minä kelpaan, minä riitän. Mutta pitäisi pystyä lopettamaan liiallinen itseensä ja muihin keskittyminen, sellainen jatkuva vertailukamppailu. Lopettaa se ajatus päässä millainen minun pitäisi olla. Ei tuhlata enää energiaa siihen.
Mutta sitten olen kuin jonkin aavan meren äärellä tai aution hiekka-aavikon edessä – niin pienenä, niin mitättömänä. Enkä tiedä, mistä lähteä etsimään.
(Sellainen pienen pieni tuntu on, että se on jossain siellä, missä ihmisetkin.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)